Miehen mummon kiikkustuoli muutti meille jo pari vuotta sitten. Koska sille ei löytynyt heti ilmeistä paikkaa, se sijoitettiin makuuhuoneen nurkkaan, mikä ei ollut sen arvolle sopiva paikka ollenkaan. Makuuhuoneessa sen päälle viskattiin usein vaatteet ja aika usein vaatevuori kasvoi niin, ettei koko tuolia juuri alta näkynyt. Siksi hämmästyin kun järjestelin huoneita ja huonekaluja uusiin paikkoihin. Tuoli nostettiiin eteiseen ja siinä keskellä eteistä kiikkuessaan, se näytti äärettömän kauniilta. Elämää nähneeltä ja jotenkin unohdetulta, hylätyltä.
Niinpä päästin sen elämämme keskikohtaan, olohuoneeseen.
Siinä on istuttu rauhallisina iltahetkinä, kiikuttu kiikkumisen ilosta, koiranpentu on maistellut sen jalaksia ja poika on raahaillut sitä ympäri olohuonetta jättäen parkettiin mahtavia naarmuja, mutta ainakin se saa olla osa elämäämme ja muistojamme. Ja vihdoin se on arvoisellaan paikalla.
